Hanskat ei tipahda, periks ei anneta

Nimilistaan on tullut lisäystä, taas. Potentiaalisia nimiä alkaa olla listattuna yli 100 kappaletta ja ison osan olen hylännyt yön pimeinä tunteina miettiessä. Allekirjoittanut on vähän aika sitten koukuttunut erääseen tv-sarjaan ja siihen liittyviä nimiä on pohdiskeltu ja mietitty. Monta kertaa olen laittanut tutuille viestiä Mun koirasta tulee.... Ei sitä nimeä tosin tiedä ennen kuin sen oman koiran näkee. Siihen on kyllä hieman liikaa aikaa, vaikka ihan hurjaa vauhtia ollaan pääsemässä siihen pisteeseen.

Suunnitelmiinkin on tullut pieniä muutoksia, varmaan pahaa karmaa alennusostosten johdosta. Tilasin Lemmikkitalon alesta manttelin, luultavasti liian iso. Sen jälkeen tulikin uutisia kasvattajalta. Tilasin paracordnauhaa ideana punoa pitkä ja heijastava hihna (huom. en osaa punoa yhtään.. :D), ja tämänkin jälkeen suunnitelmanmuutoksia. Onneksi ei ole mikään kiire vielä ja eiköhän nämäkin muutokset tapahdu ihan syystä. :) Vaikka kyllähän tuon ensimmäisen muutoksen jälkeen onnistuin taas niin hyvin Googlettelussa, että piti konsultoida sitten viisaampia...

Tuonne sivuun on muuten ilmestynyt kolme kuvaa. Ensimmäisestä kuvasta pääsee Blogloviniin, jonka kautta on enemmän kuin sallittua seurata. Toisesta kuvasta pääsee vielä toistaiseksi hyvin tyhjään Instagramtiliin, saa käydä seuraamassa jo valmiiksi ja seurailen takaisin. Kolmas on sitten taas joskus milloin lie täydentyvä Youtube-tili.

Ja alle vähän inspiraatiovideota niin tokoon kuin tokovideoiden tekoon. Kuvaajana Joanna Hewelt.

Rauhallista joulunaikaa!

Ajatuksia odottamisesta

Minun koiraprojektini oli/on vähän pitemmällä kaavalla tehty. Olen käyttänyt ihan hirveästi aikaa tutustuessani kasvattajien nettisivuihin ja yhdistelmiin, vertaillut ja miettinyt kaikelta kantilta. Oman koiran hankinta ykkösryhmästä lähti liikkeelle jo yläasteiässä. Kirjoittelin kahdelle kasvattajalle silloin enemmänkin ja ideana oli ottaa lukion alettua sitten oma koira. Mikään varma ja täysin kolahtanut tunne minulla ei ollut tästä silloin pohditusta rodusta. Lähinnä hetken huumaa. Halusin ja haluan kuitenkin tutustua kasvattajiin kunnolla.

Lukio alkoi ja mitään koiraa ei tullut. Kasvattajille kirjoittelu oli jossain vaiheessa hiipunut, vaikka edelleenkin pidin silmällä tulevia yhdistelmiä. Otin yhteyttä lukion toisena keväänä sitten tällä kertaa aivan uuteen kasvattajaan. Tuntui loistavalta, yhdistelmät juuri siltä mitä hain. Teoriassa olisin voinut ilmoittaa pentueen, josta pennun halusin. Puolisen vuotta elin siinä uskossa, että tässä se nyt on. Sitten alkoi löytyä ensin luonnepuolelta asioita, joista en pitänyt, ja seuraavaksi sitten terveyspuolelta.

Täyskäännös ympäri ja kolmas kerta toden sanoo. Rotu vaihtui samalla ja koska olen tuntenut tämän kasvattajan aina sieltä agilityn alkuajoistani asti, niin tuntui heti oikealta. Ensimmäisessä vaihdetussa sähköpostissa luki "vähän arvelinkin" ja "iloinen yllätys" :D

Syy siihen, miksi olen jaksanut odottaa näinkin kärsivällisesti monta vuotta on siinä, että oma elämäntilanne ei ole aikaisemmin pentua sallinut ja toinen, no, hyvää eikö kannatakin odottaa? :) Kaikista eniten jännitin tulevan emän tapaamista. Maalailin kauhukuvia ja kerkesin hermoromahduttaa puolet lähipiiristä ensin tällä ja tapaamisen jälkeen sitten sillä hehkuttamisella. Tällä hetkellä olen ehkä rasittavinta seuraa koskaan, pentu sitä ja pentu tätä. Mikä vain voi mennä vielä pieleen. Varasuunnitelmaa ei tällä kertaa ole, ensimmäistä kertaa ikinä. Pidän tulevasta rodusta paljon, mutta siellä on myös hyvin harva yhdistelmä, josta löydän enemmän plussia kuin miinuksia.

Tietoisuus lisää tuskaa, tässä odotteluaikana on kyllä kerennyt tutustua jos jonkinlaiseen terveysongelmaan (viimeisin on dilatoiva kardiomyopatia...) ja niiden taustalla oleviin sukuihin. Vaakakupissa kuitenkin painaa niin moni tuttu koira, jotka ovat terveitä tai suht vähäisillä ongelmilla varustettuja. Tokihan löytyy näitä huonomman tuurin omaaviakin, mutta se ei pelaa joka pelkää. Tietoisia riskejä välttelen, kuten tiettyä DCM-sukua, mutta loppupeleissä täydellistä yksilöä on hankala saada.

Tämä viimeisin kesä on kyllä ollut aivan huippu ajateltuna rotuun tutustumista vieläkin enemmän. On ollut yhteislenkkejä ja pohdintoja yhdessä yhdistelmistä sekä olen edennyt rodun harrastajien parissa enemmän kuin tuon aikaisemman vaihtoehdon kanssa ikinä. Ja on muuten kivaa porukkaa! ;)

Nyt voin virallisesti sanoa olevani astutuksen odottaja. Edelleen mitä tahansa voi käydä ja jännittää jatkuvasti, mutta ollaanpa otettu nyt askel taas eteenpäin. Aika tulee lentämään.

Pimahtamisvaiheessa

Tällä hetkellä pentu pyörii aika nonstoppina mielessä. On nimipohdintaa ja treenipaikkapohdintaa sekä netti-ikkunashoppailua. Tämä  sarjakuva kiteyttää kyllä aika loistavasti tätä tämänhetkistä tilannetta ;) Onneksi tähän mennessä taloon tulleet tavarat on olleet ilmaisia.

Ihan näillä näppäimillä lyödään viimeisiä asioita lukkoon. Ensi viikolla ollaan jo paljon viisaampia. Täytyy vaan uskoa, että onni kantaa vielä tästäkin eteenpäin. Tähän mennessä kasvattajan kanssa ollaan löydetty ihan hyvä yhteinen sävel ja muutenkin asiat menneet suht näppärästi :)

Kuten mainitsin treenipaikkapohdinnasta. En tiedä jatkanko enää vanhassa seurassa, ei tee mieli antaa jos ei saakaan. Haluaisin treenata ilman ryhmäpaikkaa, mutta vähemmällä talkoovelvoitteella. Yksityistuntien maksaminen ei pidemmän päälle myöskään kannata, vaikka karsisi treenit joka toiseen viikkoon. No, katsotaan, ei tässä vielä pitkään aikaan ole treenikentille asiaa. Toinen vaihtoehto on tuplata ja lähteä kisaamaan rotuyhdistyksen nimissä. Opintolainahan oli koirajuttuja varten, eikö ;)

Kyllä, sinä osaat ja pystyt

Olen lukenut kuluneena viikonloppuna useita agilityvalmennuksia koskevia blogipostauksia ja melkein kaikista näistä on löytynyt maininta asenteesta. Olen syyllistynyt itsekin siihen, että laitan riman toisinaan liian matalalle. Sen sijaan pitäisi uskaltaa haastaa itsensä ja tehdä täysillä, muttei kuitenkaan veren maku suussa. Kärsivällisyyttä, kurinalaisuutta ja tavoitteellisuutta.

Usein puhutaan myös tavoitteista. Pitäisi uskaltaa laittaa rima tarpeeksi korkealle eikä tyytyä välitavoitteeseen päätavoitteena. Tavoitteita saa tavoitella omaa tahtia, mutta kyllä myönnän, että minun tavoitteenani on agility- ja hyppyvalio. Se tietää töitä ja se tietää myös asenteen muutosta.

Usein olen lähtenyt radalle sillä mielentilalla, että rata on meille ihan liian hankala ja sieltä haetaan korkeintaan hieno hylkytulos. Ohjaus on löperöä heti alusta lähtien, puhumattakaan siitä, että mitä se on sen väärän esteen jälkeen. Pitäisi lähteä tekemään parastaan ja uskaltaa tavoitella sitä nollatulosta. Jos tulee hylky, niin sitten tulee, loppuun asti täysillä. Liika takertuminen omiin virheisiin ei pitemmän päälle johda kuin huonoon mieleen. 

Tässä on nyt ollut agilitytaukoa sen verran, että blogipostauksista ja muiden kisasuoritusten katsomisesta on tullut onkeen otettua yhtä sun toista. Se oma koira tulee olemaan kyllä oivallinen siinä suhteessa, että pääsee rakentamaan uutta pohjaa niin ohjauksellisesti ja asenteellisesti. 

Olen monta kertaa kirjoittanut siitä, että lähden tekemään asioita uuden pennun kanssa hitaasti, meillä ei ole mihinkään kiire. Olen edelleen tätä mieltä, vaikka myönsinkin sen valioarvon tulevaksi tavoitteeksi. Se on päätavoite, jota edeltää monta välitavoitetta. Ensiksi on luotava pohja ja seuraavaksi voitettava se kynnys, mikä kisaamista kohtaan kasvaa koko ajan tässä odotellessa. Tiettyä nöyryyttä on oltava, en odota saavani kaikkea kultavadilla enkä sitä, että agilityvaliotavoite on helposti saavutettavissa. Töitä, töitä ja töitä, myös siellä oman pään sisällä.

Pitäisi olla optimisti eikä pessimisti.

Haukkuja kiertoteitä

Ihmiset puhuvat aina ja melkein jokaisella on joskus ollut pahaa sanottavaa mielessään tai ääneen niin tuntemattomista koiranomistajista kuin tutuistakin. Jos käy hyvin, paha sanominen tulee tietoisuuteen rakentavan kritiikin kautta, mutta usein sitä saa kuitenkin kuulla joltakulta muulta, kuinka juorumylly jauhaa.

Ei ole edes muutamia kertoja, kun ne lähimmät koiralliset ystäväni ovat sanoneet, että taas on kuultu sitä ja tätä sekä vähän tuotakin. Huvittuneiden katseiden jälkeen on pakko katsoa koiraa ja todeta ääneen, että tässäkö meillä esimerkiksi aggressiivinen koira. Kyseessä olevassa koirassa ei ole aggressiivisuuden häivääkään, joten mistähän hemmetistä tämä tällainen jauhanta saakaan alkunsa... Ihminen on kuitenkin kateellinen olento, vaikka toista väittäisi.

Ehkä pahinta näissä puheissa on kuitenkin se, että ihmiset koiraa näkemättä lyövät leiman suoraan otsaan. Taannoin oli eräällä palstalla, kuinka erään rodun omistaja hakeutui uudelle treenikentälle ja sai kuulla henkilökohtaisesti, kuinka jollakulla alueelle muuttaneella on samanrotuinen hullu tappajakoira. Muistaakseni ihminen sitten mainitsi olevansa tämä kyseinen henkilö, niin äkkiäkös sitä mentiin aika muikeaksi ja todettiin, että eihän tässä koirassa mitään erikoista olekaan.

Jostainhan nämä puheet lähtevät, mutta mistä? Jos koira treenikentällä tarraa innokkaasti leluun ja kuva on otettu sekunnin sadaosaa ennen koiran iskiessä siihen, niin totta kai sillä koiralla on siinä kuvassa hampaat irvessä. Mutta se ei tee koirasta aggressiivista. Eikä myöskään se treenien jälkeen otettu leikkikuva kaverin kanssa. Facebookissa jaetut kuvat auki olevasta peukalosta ei suinkaan ole hullun tappajakoiran tarkoituksella tekemiä, vahinkoja sattuu.

Kyllä sitä välillä miettii, että minkähänlaisia puheita sitä seläntakana oikein käydäänkään. Olen onnellisen tietämätön asioiden todellisesta laidasta, mutta eiköhän siellä joku ole ajatellut, että miksiköhän tuokin "matkii" ja ottaa samanlaisen koiran? Muotirotu, haluaa vain huipulle. Voi luoja mitkä tavoitteet, ei se noihin pääse. Arvatkaa vaan provosoiko tekemään juuri sen ja vähän ylikin ;)

Joten, seuraavan kerran kun toteat treenikaverille kisoissa, että onpa tuo koira poissa hanskasta, kannattaa muistaa tämä: korvia on kaikkialla ja asiat kyllä tulevat ennen pitkää selville. Se on kiva katsoa hyvin mennyttä suoritusta videolta ja kuunnella, mitkä asiat siinä onkaan pielessä.

Hei hei mitä kuuluu?

Blogi on nyt hieman hiljentynyt, kun mitään uutta pohtimisen aihetta ei ole tullut niiden mieltä eniten askarruttavien aiheiden jälkeen. Penturintamalta kuuluu seuraavanlaista, että juoksut ovat alkaneet ihan viime päivinä, joten seuraavia odotellaan sitten maalis- tai huhtikuulle. Jos kaikki menee hyvin, niin saan kuin saankin pennun loppukesästä!

Jos minulta kysyttäisiin, mihin vuodenaikaan tahtoisin oman pentuni, sanoisin ehdottomasti loppukesän ennen opiskelujen pariin palaamista. Pennun kanssa ehtisi pohjustaa hyvin yksinjäämistä, mutta rutiinit muodostuisivat suhteellisen nopeasti kotiutumisen jälkeen. En vielä osaa muodostaa ensi vuoden syksylle kurssien aikataulua, mutta luultavasti se ei ihan yhtä tiivis tule olemaan. Tällä hetkellä teen useampaa pitkää päivää ja jos asunto sijaitsee vähänkin pitemmän matkan päässä kampukselta, niin ei siinä hirveästi pentua ehdi nähdä luentojen välissä. Hyvin hankalaa, mutta tämä olikin yksi niistä syistä, miksi ajoitan pennun ottamisen ensi vuodelle :)